Lukiokurssin 1 sanastoa

1. Filosofia: ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä aiheita. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta – filosofia tarkoittaa näin "viisauden rakastamista".

2. Teoreettinen filosofia: Teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia olemassaoloa ja inhimillistä tietoa koskevia kysymyksiä. Siihen luetaan logiikka, ontologia, metafysiikka, tietoteoria, mielen filosofia, kielifilosofia ja tieteenfilosofia, sekä useat erityistieteiden filosofiat, kuten matematiikan filosofia. Aristoteleella teoreettisten tieteiden alaan kuuluivat myös sellaiset tieteet kuin fysiikka, tähtitiede, kemia, biologia ja psykologia. Nykyään näitä osa-alueita vastaavat omat erityistieteensä.

3. Metafysiikka: Metafysiikka (m.kreik. μετά + φυσικά, meta- + fysika, ”fysiikan jälkeen”) on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara.

Erään näkemyksen mukaan nykyaikana esiintyvä metafysiikan muoto on ontologia eli oppi olemassaolosta. Ontologia tutkii sellaisia kysymyksiä kuten mitä olemassaolo on ja mitä on olemassa.

Metafysiikka on kuitenkin perinteisesti ollut ontologiaa laajempi käsite, ja ontologiset väitteet muodostavat tällöin metafysiikan ytimen, niin sanotun yleisen metafysiikan. Lisäksi on erotettu erityinen metafysiikka, joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia metafyysisiä kysymyksiä, kuten ajan luonnetta; mielen luonnetta ja mielen ja aineen dualismia; tahdonvapautta tai Jumalan olemassaoloa. Useita perinteisen erityisen metafysiikan kysymyksiä tutkitaan nykyisin omilla tieteenaloilla – esimerkkinä kosmologia eli tutkimus kaikkeuden kehityksestä ja rakenteesta, josta on tullut osa fysiikkaa.

4. Ontologia: Ontologia (kreikan sanoista ὄν, ὄντος ’oleminen’ ja -λογία ’oppi’) on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa.

Ontologia luetaan usein metafysiikan osa-alueeksi niin sanottuna yleisenä metafysiikkana. Se tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä laatua, kuten sitä, mitä tyyppiä olevia asioita on olemassa ja minkälaisia suhteita niiden välillä on. Tällaisena metafysiikan on perinteisesti sanottu olevan tutkimusta olevasta itsenään, ei olevasta sellaisena kuin se ilmenee.

5. Kosmologia: (m.kreik. κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia, 'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin tähtitieteeseen kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.

Kosmologian kehitykseen vaikutti suuresti Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria. Myös kvanttimekaniikka on keskeisessä asemassa. Yksi fysikaalisen kosmologian keskeisistä nykyisistä teorioista on alkuräjähdysteoria.

6. Uskonnonfilosofia: Uskonnonfilosofia on uskontoa käsittelevä filosofian haara. Uskonnonfilosofia keskittyy erityisesti uskonnollisiin totuusväittämiin. Menetelmältään uskonnonfilosofia on ajatusten ja käsitteiden loogista erittelyä ja arviointia. Uskonnonfilosofien tavoite on lähestyä aihettaan filosofisen puolueettomasti, eikä asettua lähtökohtaisesti millekään tietylle uskonnolliselle kannalle, vaikka uskonnollisia väittämiä voidaankin olettaa todistelun olettamuksellisina alkuehtoina.

Jumalauskoisissa uskonnoissa keskeisimpiä uskonnonfilosofisia kysymyksiä ovat kysymykset Jumalan olemassaolosta, luonnosta ja toiminnasta. Kristillisessä teologiassa uskonnonfilosofia on systemaattisen teologian oppiaine. Uskonnonfilosofia liittyy tutkimuskohteeltaan teologiaan siinä mielessä, että uskonnonfilosofia tutkii uskonnollisia väittämiä yliluonnollisesta ja jumalasta. Suomessa uskonnonfilosofiaa harjoitetaankin sekä filosofian laitoksilla että teologisissa tiedekunnissa.

7. Ontologinen Jumalatodistus: on todistus Jumalan olemassaolosta, jonka kehitti ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla kirjassa Proslogion. Anselm esitti käsityksen Jumalasta täydellisenä olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: ”olento, jota suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm erotti kaksi asiaa: että olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa. Todistuksen ensimmäisen muodon lisäksi Anselm esitti sen myös toisessa muodossa. Hän esitti, että on olemassa olio, jota on mahdoton kuvitella olemattomaksi. Koska Jumala on olio, joka on täydellinen, Jumala ei Anselmin mukaan ole ajan rajoittama. Jumala ei ole koskaan alkanut olla olemassa eikä koskaan lakkaa olemasta olemassa. Täten on mahdotonta, että Jumalaa ei olisi olemassa. Anselm väitti, että hänen todistuksensa koskee ainoastaan ajatusta Jumalasta eikä mistään muusta oliosta. Hän tarkoittaa täydellisintä kuviteltavissa olevaa oliota, joka on niin täydellinen, että sitä ei edes voi kuvitella olemattomaksi. Todistus rajoittuu pelkästään väittämään, että jonkinlainen Jumala on olemassa, ts. ateismi on väärässä. Tästä ei voi vielä ratkaista, minkä uskonnon, esimerkiksi kristinuskon, islamin tai jonkin muun teistisen maailmankuvan käsitys Jumalasta on lähempänä oikeaa kuin toisen. Ontologisella todistuksella tai sen eri muunnelmilla on ollut huomattava merkitys useiden myöhempienkin filosofien kuten Descartesin ja Leibnizin ajatusrakennelmissa.

8. Epistemologia: Tietoteoria (myös tieto-oppi, epistemologia, gnoseologia) on filosofian osa, jossa tutkitaan käsitteellisin, filosofisin menetelmin tietoa, tiedon mahdollisuutta, luonnetta, alkuperää ja rajoja sekä käsitysten tai teorioiden oikeutusta yleensä. Tieteenfilosofia luetaan joskus tietoteorian osaksi. Tietoteoriaan liittyviä suuntauksia ovat muun muassa rationalismi, empirismi, skeptisismi, pragmatismi ja agnostismi.

9. Logiikka: Logiikka (kreikan sanasta λογική [logikē], johdettu sanasta λόγος [logos], ”sana”, ”järjestys”, ”järki”) on tieteenala, joka tutkii päättelyn ja ajattelun muotoja, erityisesti deduktiivista päättelyä. Päättely on deduktiivista, jos se säilyttää totuuden siten, että oletusten ollessa tosia johtopäätös ei voi olla epätosi. Logiikka on perinteisesti nähty filosofian osana, mutta 1900-luvulla osa logiikan saralla tehtävästä tutkimuksesta eriytyi matematiikan osaksi. Logiikan tutkimus on myös muodostunut osaksi tietojenkäsittelytiedettä. Usein sanalla ’logiikka’ viitataan täsmälliseen symboliseen tekniikkaan tai menetelmään, jolla voidaan tutkia argumentin deduktiivista pätevyyttä tai deduktiivisesti pätevien argumenttien muotoja, joko yleisesti tai tarkoittaen tiettyä logiikan järjestelmää. Filosofinen logiikka pyrkii mallintamaan filosofisesti relevantteja ilmiöitä logiikan keinoin. Esimerkiksi kielifilosofiassa voidaan kielen loogisen analyysin avulla pyrkiä ratkaisemaan kielellis-filosofisia ongelmia. Logiikan voidaan nähdä liittyvän myös läheisesti ontologiaan. Logiikan avulla voidaan tutkia erilaisten formaalien ontologioiden seurauksia.

10. Substanssi: Substanssi eli perusaines on filosofiassa perinteisen ontologian käsite, jolla tarkoitetaan pysyvää itsenäistä oliota. Substanssi on olio, joka voi olla olemassa itsenäisesti, muista olioista riippumatta. Substanssiteoria (joskus substraattiteoria) on ontologinen teoria olioiden luonteesta. Sen mukaan substanssi on erillinen sen ominaisuuksista. Substanssi on usein määritelty sellaiseksi olion keskeiseksi ominaisuudeksi, jonka hävitessä myös kokonaisuus häviäisi. Tällöin substanssin esimerkkinä voidaan ajatella poikamiestä. Poikamiehen substanssi on naimattomuus, sillä naimisissa oleva poikamies ei olisi poikamies. Substanssin vastakohtana pidetään aksidenssia, joka vaatii jonkun substanssin ollakseen olemassa, ja joka voi muuttua ilman, että substanssi katoaa. Esimerkiksi punaisuuden olemassaolo vaatii kappaleen, jossa punaisuus on; toisaalta poikamiehelle poikamieheyden kannalta on yhdentekevää, onko hän punatukkainen vai ei.

Arkikielessä ja luonnontieteissä substanssilla tarkoitetaan usein ainesta. Substanssi on usein, kuten Aristoteleella ja erityisesti John Lockella, yhdistynyt substraatin (hypokeimenon) käsitteen kanssa. Näitä merkityksiä ei kuitenkaan tule sekoittaa substanssiin entiteettien luokan merkityksessä.

11. Monismi: Monismi eli ykseysajattelu on käsitys, jonka mukaan vain yhdenlaatuista ”ainesta”, ”todellisuutta” tai muuta vastaavaa on olemassa. Monismin mukaan asioita ei ole kuin yksi.

Metodinen eli metodologinen monismi on käsitys, jonka mukaan on vain yksi kaikille tieteille yhteinen tieteellinen menetelmä, eikä esimerkiksi ihmistieteillä ole omaa luonnontieteistä poikkeavaa menetelmää. Metodologinen monismi liittyy läheisesti positivismiin, ja esimerkiksi mielenfilosofiassa se on esiintynyt behaviorismina, jonka mukaan puhe kaikesta mentaalisesta on mahdollista kääntää fysikalismiin. Eettiseksi monismiksi on kutsuttu näkemystä, jonka mukaan jotkin arvot tai säännöt ovat aina ensisijaisia. Monismi oikeustieteellisenä terminä tarkoittaa ajattelutapaa, jonka mukaan kansallinen ja kansainvälinen oikeusjärjestys ovat yhtä.

12. Pluralismi: Pluralismi tarkoittaa näkemystä, joka korostaa moniarvoisuutta yksiarvoisuuden sijaan. Sosiaalitieteissä sillä tarkoitetaan kehyksiä, joiden sisällä ihmisten joukko toimii keskenään kunnioittaen moniarvoisia periaatteita ja tekee yhteistyötä ilman konfliktia tai assimilaatiota. Filosofiassa pluralismi on ontologinen näkemys, jonka mukaan maailmassa on monia tai monenlaisia substansseja. Autoritaarisissa tai oligarkisissa yhteiskunnissa valta ja päätöksenteko on keskitetty tietylle eliitille. Pluralistisessa yhteisössä vallankäyttäjät vaihtelevat ja päätöksenteko on hajautuneempi. Yleensä tavoitteena on, että jäsenet tuntevat suurempaa omistautuneisuutta ja osallistuvat enemmän päätöksentekoon. Oli kyse sitten yrityksestä, poliittisesta järjestöstä tai taloudesta tämä omistautuneisuus ja moniarvoisuus saattaa olla isokin etu (ks. esimerkiksi pax romana).

13. Materialismi: Materialismi eli aineellinen todellisuuskäsitys on ontologinen käsitys, jonka mukaan todellisuus on aineellinen, ja kaikki tosiasiat, mukaan lukien tietoisuutta ja mielentiloja koskevat, voidaan selittää yksinomaan materiaalisista tosiasioista lähtien.[1] Materialismin mukaan kaikki olemassa oleva koostuu tai on palautettavissa aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin. Filosofian käsiteluokittelussa ontologinen materialismi on monistinen ontologinen käsitys. Näin se eroaa dualistisista eli kaksijakoisista ja pluralistisista eli monijakoisista ontologioista. Monismin sisällä materialismi muodostaa jyrkän vastakohdan ontologiselle idealismille, jonka mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan henkinen.

Nykyaikana materialismin käsite on lähellä naturalismin käsitettä, koska fysiikassa aine käsitetään usein samaksi kuin luonnontieteellisten menetelmien tutkimuskohde yleensä.

14.Idealismi: Idealismi (ontologinen idealismi) on ontologinen käsitys, jonka mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan henkinen. Henki voidaan ymmärtää tässä yhteydessä muun muassa mieleksi tai sen sisällöiksi (esim. havainnot, ajattelu), kulttuuriksi, käsitteiksi tai jumaluudeksi. Ontologista idealismia on kutsuttu myös sieluttavaksi käsitykseksi todellisuudesta, jonka vastakohtana on aineellinen käsitys todellisuudesta eli ontologinen materialismi. Yleisimmin idealismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan todellisuus on olemassa vain mielessä tai jollakin tavalla mielen rajoittamana. Idealismi voi kuitenkin sallia perustavanlaatuisemman, havainto- tai käsityskyvyn ulkopuolelle jäävän todellisuuden, kuten Immanuel Kantin ”oleva sellaisenaan”, olemassaolon. Idealismi on materialismin tavoin monistinen ontologinen käsitys. Ne asettuvat yhdessä dualistisia eli kaksijakoisisia ja pluralistisia eli monijakoisia käsityksiä vastaan.

15. Aksidenssi: Aristoteelisessä terminoogiassa aksidenssi on ominaisuus, jonka ei ole yleensä katsottu voivan olla olemassa ilman jotakin substanssia, jonka ominaisuus on kyseessä. Aksidenssi on siis erotettava olemuksesta tai essentiasta, joka on pysyvä kun taas aksidenssit voivat olla tilapäisiä ominaisuuksia. Myöhemmät filosofit, kuten Spinoza, ovat käyttäneet myös nimityksiä moodi tai attribuutti. Esimerkiksi raidallisuutta ei ole olemassa ilman sitä, joka on raidallinen, mutta kissa on olemassa ilman raitojakin. Essentian ja aksidenssin ero tulee hyvin esille myös René Descartesin (1596-1650) Mietiskelyissä ensimmäisestä filosofiasta (1641) - toisen Mietiskelyn kuuluisassa vaha-esimerkissä vahapala viedään lähelle tulta, jonka seurauksena sen aksidentaaliset ominaisuudet kuten tuoksu, väri ja haju häviävät, mutta sen olemus eli ulotteisuus säilyy.

16. Rationalismi: Rationalismi (lat. ratio, laskeminen, järki, harkinta) eli järkeisajattelu tai järkeistieto on tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon lähteenä on ensi sijassa järki eikä kokemus, dogmi tai usko. Tunnetuimmilla filosofisen rationalismin edustajilla järjen antamasta tiedosta voidaan loogisen deduktion avulla johtaa kokonainen filosofinen järjestelmä. Rationalismin vastakkaisena kantana filosofiassa on perinteisesti ollut empirismi. Monet tietoteoriat ovat jonkinlaisia yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista.Nykyään rationalismi liittyy lähinnä logiikan ja matematiikan filosofiaan. Logiikkaa ja matematiikkaa ei voi tutkia luontoa havainnoimalla vaan pelkästään järkeä käyttämällä.

17. Empirismi: Empirismi eli kokemusajattelu on tietoteoreettinen käsitys, jonka mukaan tieto perustuu kokemukseen (m.kreik. ἐμπειρία, lat. experientia). Empirismin mukaan tieto perustuu aistihavaintoihin ja empiiriseen eli kokemusperäiseen tutkimukseen. Tietoa on mahdollista saada induktiivisella eli yleistävällä päättelyllä. Kokemusajattelun mukaan tieto ei perustu pelkkiin järjen käsitteisiin, intuitioon eli sisäiseen näkemykseen tai uskoon. Puhtaasti deduktiivisella (eli laskujohtoisella) päättelyllä varsinaista kokemustietoa ei empirismin mukaan ole mahdollista saavuttaa. Empirismin vastakkaisena kantana filosofiassa on perinteisesti ollut rationalismi. Rationalismin mukaan filosofiaa pitäisi harjoittaa sisäisen pohdinnan ja a priori deduktiivisen järkeilyn kautta. Useimmat tietoteoriat ovat kuitenkin jonkinlaisia yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista. Laatusanana empiirinen liitetään yleisesti tieteeseen eli todellisuustutkimukseen. Tämä pätee sekä luonnontieteeseen että yhteiskuntatieteisiin, joissa se tarkoittaa havaintoon tai kokeeseen pohjautuvaa kokemusta, joka on vahvistettavissa tai kumottavissa. Empirismin katsotaan yleisesti olevan nykyaikaisen tieteellisen menetelmän ytimessä.

18. Determinismi: Determinismi eli lainalaisuusoppi on filosofian näkökanta, jonka mukaan kaikilla asioilla on syynsä. Tästä seuraa, että maailman syy-seuraus -suhteet muodostavat ketjun, joka määrää kaikki tapahtumat. Determinismin mukaan kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Vastaavasti indeterministit sanovat, että todellisuudessa on satunnaisuutta eivätkä kaikki tapahtumat seuraa välttämättä edellisistä. Determinismiin voi liittyä myös ennaltamääräytyvyys: joku tai jokin on määrännyt etukäteen kaikkien tapahtumien lopputuloksen, eli tapahtumat kulkevat kohti jotain tiettyä päämäärää, kuten esimerkiksi predestinaatio-opissa.

19. Indeterminismi: satunnaisuusoppi on filosofian näkökanta, jonka mukaan ainakin jotkin tapahtumat ovat edeltä käsin määräytymättömiä. Indeterminismissä mitkään edeltävät syyt eivät ehdottomasti määrää toimintaa, vaan ainakin osa tapahtumista on sillä tavoin määräytymättömiä, että ne olisivat voineet tai voisivat tapahtua toisinkin. Satunnaisuusopissa ihmisellä on tahdonvapaus siinä mielessä, että hän joutuessaan valitsemaan eri toimimismahdollisuuksien välillä, itse suorittaa valinnan. Tämän mukaan tapahtuminen ei noudata mitään poikkeuksetonta lakia eikä ole ehdotonta kausaliteettia. Se on determinismin vastakohta. Indeterminismistä puhuttaessa erotellaan usein ennustamattomuus ja satunnaisuus, jotka ovat eri asioita. Esimerkiksi kaaosteoriassa tutusta vertauksessa perhosen siivenisku Brasiliassa voi aiheuttaa myöhemmin myrskyn Teksasissa. Idean keksijä havaitsi tämän kun teki sääennustuksia ja huomasi, että esimerkiksi lukujen pieni pyöristys aiheutti sääsimulaatiossa suuria muutoksia lopputuloksessa. Systeemin monimutkaisuuden takia on käytännössä mahdotonta tehdä pitkän ajan luotettavia sääennustuksia. Kuitenkin kaaosteorian malleissa järjestelmät ovat yleensä deterministisiä.

Indeterminismi ja satunnaisuus ovat kaaosteoriasta erilaisia siinä mielessä, että ainakin osalle tapahtumista ei ole välttämätöntä syytä. Satunnaisuusopin peruspuutteena on, että miksi jotkin tapahtumat voi selittää etsimällä syitä ja syiden syitä kenties aina ensimmäiseen liikkumattomaan saakka esim. alkuräjähdykseen tai Jumalaan, mutta joidenkin luonnontapahtumien kohdalla täytyy vain pysähtyä.

20. Kausaalisuus: Kausaliteetti (lat. causalitas < causa 'syy') on syy–seuraussuhde eli kahden tapahtuman suhde, jossa toinen aiheuttaa toisen. Toinen tapahtuma on tällöin syy ja toinen seuraus.

Kausaliteetin käsitettä ovat tunnetut filosofit pohtineet paljon Aristoteleesta lähtien. Aristoteles määrittää teoksessaan Metafysiikka neljä syytä, joihin kaikki eri syyt voidaan luokitella: materiaalinen, formaalinen, aikaansaava ja päämääräsyy. Näistä tieteellisessä keskustelussa kiinnostavin on aikaansaava syy eli se syy, josta muutos saa alkunsa. David Humen filosofian mukaan kausaatio on vain suhde havaittujen tapahtumien välillä, mutta empiirisesti ei voida varmentaa, että toinen tapahtuma (syy) aiheuttaisi toisen (seuraus). Sen sijaan voidaan tutkia, seuraako havaittu tapahtuma (seuraus) säännöllisesti toista havaittua tapahtumaa (syy). Humen analyysi tunnisti kolme kriteeriä sille, onko kyseessä syy-seuraussuhde. Spatiaallinen/ajallinen jatkuvuus, ajallinen järjestys ja yhteyden vakioisuus.selvennä Humen empiiristä ajattelutapaa käytti lähtökohtanaan Patrick Suppes, joka käsitteli todennäköisyysteoriaa kausaalisuudelleselvennä. Suppesin teorian mukaan tapahtuma on toisen tapahtuman syy, jos ensimmäisen tapahtuman esiintymistä seuraa hyvin todennäköisesti toisen tapahtuman esiintyminen, eikä ole kolmatta tapahtumaa, joka selittää kahden ensimmäisen tapahtuman suhteen.

21.Teleologisuus: Teleologia (kreik. telos, ”lopputulos”; logos, ”oppi”) eli tarkoitusperäisyys tai päämäärähakuisuus on a) filosofinen oppi, jossa pohditaan tarkasteltavan kohteen (esimerkiksi jonkin toiminnan) tavoitetta b) oppi esimerkiksi kaikkeuden rakenteen ja järjestyksen tarkoitusperäisyydestä. Teleologialla tarkoitetaan kuvaus- ja selitystapaa, jossa jonkin tapahtuman tai prosessin olemassaoloa ja luonnetta selitetään viittaamalla sen tulokseen, päämäärään. Teleologia on keskeistä Aristoteleen ajattelussa. Albert Einsteinin suppeassa suhteellisuusteoriassa kausaliteetin invarianssi on eräs peruslähtökohdista. Sen mukaan kahden tapahtuman syy–seuraussuhde on sama kaikissa koordinaatistoissa.

22. Skeptikko: (muinaiskreikan sanasta skeptesthai ’tutkia’; käytetään myös termejä skeptisismi, skeptisyys, skepsismi) on oppi, jonka mukaan ihminen ei voi saavuttaa varmaa tietoa. Skeptismiin kuuluu selitettyjen ilmiöiden teorioiden paikkansapitävyyden kyseenalaistaminen ja epäily jotakin asiaa kohtaan. Skeptismi on oppi, jonka mukaan varma tieto ei ole ihmiselle saavutettavissa aistien rajallisuuden johdosta. Alun perin skeptismi oli Pyrrhonin perustama[3] hellenistisen filosofian koulukunta. Antiikin skeptikot pyrkivät osoittamaan erilaiset tiedolliset väitteet epäpäteviksi. Tämä liitettiin elämänkäsitykseen, jossa keskeistä oli mielenrauhan saavuttaminen tietämättömyyden tunnustamisen kautta. Nykyään populaareissa julkaisuissa ja arkikeskustelussa skeptismillä usein tarkoitetaan yliluonnollisia asioita koskevia väittämiä kohtaan suunnattua epäilyä. Tieteellinen skeptikko on henkilö, joka arvioi väitteen pätevyyden vasta tutustuttuaan väitettä koskevaan todistusaineistoon. Skeptikko ei kysy ja kyseenalaista vain huvin vuoksi, vaan siksi, että keskusteltava aihe on hänen mielestään liian tärkeä perustuakseen heppoiseen todistusaineistoon. Hän voi myös muuttaa käsityksiään uuden todistusaineiston pohjalta. Skeptikkoa pidetään dogmaatikon vastakohtana. Suomessa toimiva Skepsis ry edustaa lähinnä tieteellistä skeptismiä, joka on luonteeltaan tieteellisiin teorioihin sitoutunutta.

23. Agnostikko: Agnostisismi tai agnostismi (kreik. α- a-, ei + γνώσις gnōsis, tieto) on käsitys, jonka mukaan tiettyjen olemassaoloa koskevien väitteiden – erityisesti Jumalan tai yliluonnollisen olemassaoloa koskevien väitteiden – totuusarvoa ei tiedetä tai ei voida tietää. Käsitteen loi Thomas Henry Huxley vuonna 1869. Sanaa käytetään myös laajemmassa merkityksessä viittaamaan skeptismiin eli epäilyyn: käsitykseen että ei ole mahdollista saada tietoa joistakin asioista. Agnostismi ei tarkoita välttämättä uskonnottomuutta. Vaikka agnostikko kieltää esimerkiksi kristillisen jumalan olemassaoloa koskevan tiedon olemassaolon, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa silti uskoa Jumalaan, esimerkiksi ”tunteellisin perustein”. [a]gnostisismi on tieteen olemus, sekä muinaisen että modernin. Se yksinkertaisesti tarkoittaa, ettei ihmisen tule sanoa tietävänsä tai uskovansa, jos hänellä ei ole tietellistä perustaa tiedolleen tai uskolleen. Näin agnostisismi asettaa sivuun ei vain suurimman osa populaaria teologiaa, mutta myös suurimman osan antiteologiaa. Yleisesti heterodoksinen ”hölynpöly” loukkaa minua enemmän kuin ortodoksinen, sillä heterodoksia on olevinaan järjen ja tieteen ohjaamaa ja ortodoksia ei.


24. Ideaoppi: Ideaoppi on Platonin metafysiikan keskeisin teoria. Sen mukaan ikuisena erillisessä ideamaailmassa olemassa olevat ideat, eivät aistihavaintojen kautta meille tunnetut aineellisen maailman ilmiöt ja muutokset, ovat todellisimpia kaikkein korkeimmassa ja perustavimmassa mielessä. Ideat ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä. Platon puhui ideoista muotoillessaan ratkaisunsa ongelmaan, joka myöhemmin on tunnettu universaalien ongelmana. Ideaoppi on ollut tunnetuin platonisen realismin mukainen lähestymistapa kyseiseen ongelmaan.

Platon katsoi, että ideat ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eikä niitä voi havaita aisteilla. Aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat Platon näki epätäydellisinä kopioina vain ymmärryksen kautta tavoitettavissa olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja eli universaaleja ideoita. Esimerkiksi Platonin tunnetussa luolavertauksessa aistimaailman muodot näyttäytyvät ideoiden varjoina.


25.Dogmi:Dogmi (m.kreik. δογμα, dogma) eli opinkappale, oppilause tai uskonkappale on jonkun uskonnon, kirkkokunnan tai uskonnollisen auktoriteetin uskoa tai oppia koskeva - usein kodifioitu - väite. Filosofiassa dogmi merkitsee todistamatta päteväksi katsottua lausetta. Dogma tarkoittaa uskon tai opin järjestelmää, ja sisältää myös siihen kuuluvat kodifioimattomat väitteet.lähde?

Dogmeja voidaan löytää erityisesti kristinuskosta ja islamista. Tällaisissa uskonnoissa dogmi on uskon ydinkohta, jonka katsotaan olevan käytännössä pakollinen kaikille kyseisen uskonnon seuraajille. Dogmin katsotaan perustuvan asioihin, joista on niin paljon näyttöä, ettei niitä voida kiistää. Dogmin hylkäämisestä seuraa tällöin käytännössä uskonnon omakohtainen hylkääminen tai henkilökohtaiseen epäilyksen tilaan joutuminen. Dogmi voidaan näin erottaa teologisesta mielipiteestä, jotka koskevat sellaisia asioita, joita ei tunneta yhtä hyvin. Dogmin hylkääminen on harhaoppia eli heresiaa. Tämä voi johtaa uskonnollisesta yhteisöstä pois sulkemiseen, vaikkakaan kaikki uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt eivät valvo dogmien noudattamista yhtä tarkasti.

Dogmatiikka tarkoittaa akateemista oppialaa, joka käsittelee dogmeja ja dogmaa, etenkin kristinuskon opinkappaleita ja ajattelua. Dogmaatikko tarkoittaa dogmatiikan tutkijaa.

Sanoja dogmaatikko ja dogmaattinen voidaan käyttää myös kuvaannollisesti, usein pejoratiivisessa mielessä. Tällöin tarkoitetaan henkilöä tai asennetta, jossa oppilauseisiin suhtaudutaan ehdottoman tosina. Ideaoppi on kenties Platonin suurimpia perintöjä filosofialle. Platon käsitteli ideaoppia ennen kaikkea dialogeissaan Valtio, Faidon, Faidros, Menon ja Parmenides, mutta se nousee esille myös monissa muissa dialogeissa.


26. A priori tieto: Aprioriset propositiot ovat sellaisia, ettei niiden totuusarvon määrittämiseen tarvita aistikokemuksia. Aposterioristen propositioiden totuusarvon selvittäminen edellyttää aistikokemusta. Aprioriset propositiot ovat usein analyyttisia, välttämättömiä totuuksia ja tosia käsitteidensä määritelmien perusteella. Aposterioriset totuudet ovat usein kontingentteja ja synteettisiä väittämiä.[1]


Apriorisia, analyyttisiä väittämiä:


”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia.”

”Kaikki poikamiehet ovat miehiä.”

”2 + 2 = 4.” (Kantin mukaan synteettinen kts. alla)


Aposteriorisia, synteettisiä väittämiä:

”Kaikki poikamiehet ovat harmaatukkaisia.”

”Matti on punatukkainen.”

”Mikä tahansa riittävän kevyellä vauhdilla ilmaan heitetty kappale palaa takaisin maan pinnalle.”


28. Todennäköisyys: Todennäköisyyden yksikäsitteisestä määritelmästä on ollut vaikeaa päästä yksimielisyyteen. Koska todennäköisyys on ihmisen luoma omakohtainen käsite, ei sille löydy luonnontietellistä tai filosofista perustetta. Todennäköisyyden tulisi kuitenkin vastata arjen kokemusta tapahtuman yleisyydestä. Ensimmäinen käytetty eksakti määritelmä on klassinen todennäköisyyden määritelmä, jolla voitiin arvioida uhkapelien todennäköisyyksiä riittävän hyvin. Määritelmä oli kuitenkin liian yksinkertainen arjen muiden tapahtumien kuvaamiseen, sillä se oletti alkeistapauksien todennäköisyyksien olevan yhtä suuret. Puutetta korjaamaan esitettiin tilastollinen todennäköisyystulkinta, joka oli käyttökelpoisempi tilastollisten tapahtumien todennäköisyyden määrittämisessä. Se myös salli alkeistapauksille erisuuruiset todennäköisyydet ja oli siten klassisen määritelmän laajennus. Tämän rinnalla esitettiin myös toinen todennäköisyyden määritelmä. Subjektiivisessa eli bayesiläisessä todennäköisyyden määrittelyssä voidaan todennäköisyyden ajatella kuvaavan tiedon epävarmuutta.


29. Pragmatismi: Pragmatistin mielestä kaikki hyödyllinen tai toimiva ei kuitenkaan ole välittömästi totta, vaan pikemminkin totuus määräytyy sen mukaan, mikä pitkällä aikavälillä tuottaa ihmiskunnalle eniten hyötyä. Käytännössä pragmatistien mielestä teoriat tulisi aina yhdistää todentamiseen, toisin sanoen teorioiden pohjalta pitäisi aina voida tehdä ennustuksia ja koetella niitä. Täten ihmisten erilaisten tarpeiden tulisi lopulta määrittää inhimillisen tutkimuksen kohteet. Filosofi Sami Pihlströmin mukaan pragmatistit korostavat toiminnallista ja arvosidonnaista kuvaa ihmisestä todellisuuteen monenlaisten käytäntöjen kautta kiinnittyvänä olentona, joka älyllisen ongelmanratkaisutoimintansa avulla pyrkii toteuttamaan erilaisia inhimillisiä pyrkimyksiään ja siten selviytymään ongelmallisista tilanteistaan. Filosofiset käsitteet ja ongelmat nähdään pragmatismissa kiinteästi käytäntöön kietoutuvina, ”käytäntöpitoisina”. Ihmiset toimivat monenlaisten käytännöllisten näkökohtien ja tavoitteiden ohjaamina, ja nämä tavoitteet säätelevät sitä, millaisina todellisuus ihmisille hahmottuu. Pragmatistin voidaan sanoa kyseenalaistavan ”periaatteen” (tai ”teorian”) ja ”käytännön” välisen rajan.


30. Totuuden korrespondenssiteoria: on filosofinen totuusteoria. Vastaavuusteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden todellista tilaa. Ensimmäisenä korrespondenssiteorian muotoili Aristoteles, jonka mukaan "väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta". Väite on kielellinen esitys, jolla on semantiikka, eikä todellisuudella ole semantiikkaa. Näin ollen korrespondenssi on kielen ja todellisuuden välinen semanttinen suhde, jossa mallia pidetään totena, jos lauseen ja todellisuuden välillä on yhteensopivuus.

Esimerkiksi: Väite "tuo omena on punainen" on tosi silloin, kun kyseisen omenan punaisuus on fysikaalisen todellisuuden tosiasia.

Väite "Musti on koira" on tosi, jos se mitä käsitämme "Mustiksi" on myös sellainen mitä käsitämme "koiraksi", jos näin ei ole, on lause epätosi.

Totuuden vastaavuusteorioilla on usein läheinen yhteys filosofiseen semantiikkaan eli merkitysoppiin. Vastaavuusteoreetikko voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen muodostaa kyseisen väitelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla, eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö S ymmärtää väitteen "tuo omena on punainen", jos hän tietää, mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia). Kysymys väitelauseen suhteesta todellisuuteen on täten aina tulkinnallinen. Emme voi "vain lukea" mitä jossain asiassa kirjoitetaan, vaan jotta ymmärtäisimme mitä sanomalehti tai kokoamisohje tai Raamattu sisältää, tarvitsemme aina jonkinlaista tulkintaa. Korrespondenssin kannalta asiat voivat olla tosia tai epätosia vain lauseilla ja väittämillä, joilla on jonkinlainen semanttinen sisältö: vain sellaiset väitteet ja mallit ovat mielekkäitä joiden "sisäisestä luonteesta" voidaan esittää kuvaus, joka voidaan koetella empiirisellä koejärjestelyllä. Kun malli esitetään muodossa, jossa tutkijat voivat sen ymmärtää samalla tavalla, ja tehdä kuvauksen pohjalta saman empiirisen todentamisen, varmistuu korrespondenssi ja syntyy tieteen intersubjektiivisuus. Yleensä totuuden vastaavuusteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä, voisiko vastaavuusteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa vastaavuusteorioille on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai, yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy myös kielen kuvateoria. Vastaavuusteoriat antavat monien tieteellisen realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän. Vastaavuusteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen tiedonkeruu on todellisuuden tutkimista: tarjoavathan vastaavuusteorian olettamat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka edellä mainittu puhetapa vaatii tuekseen.