1. Filosofia: ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa
todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa,
hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä
yleisiä aiheita. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista
filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja
jälkimmäinen viisautta – filosofia tarkoittaa näin "viisauden rakastamista".
2. Teoreettinen filosofia: Teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia
olemassaoloa ja inhimillistä tietoa koskevia kysymyksiä. Siihen luetaan logiikka,
ontologia, metafysiikka, tietoteoria, mielen filosofia, kielifilosofia ja
tieteenfilosofia, sekä useat erityistieteiden filosofiat, kuten matematiikan
filosofia. Aristoteleella teoreettisten tieteiden alaan kuuluivat myös sellaiset
tieteet kuin fysiikka, tähtitiede, kemia, biologia ja psykologia.
Nykyään näitä osa-alueita vastaavat omat erityistieteensä.
3. Metafysiikka: (m.kreik. μετά + φυσικά, meta- + fysika, ”fysiikan jälkeen”)
on olevaisen olemusta ja perussyitä tutkiva filosofian haara. Erään näkemyksen
mukaan nykyaikana esiintyvä metafysiikan muoto on ontologia eli oppi olemassaolosta.
Ontologia tutkii sellaisia kysymyksiä kuten mitä olemassaolo on ja mitä on olemassa.
Metafysiikka on kuitenkin perinteisesti ollut ontologiaa laajempi käsite,
ja ontologiset väitteet muodostavat tällöin metafysiikan ytimen, niin sanotun
yleisen metafysiikan. Lisäksi on erotettu erityinen metafysiikka, joka tutkii
perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia
metafyysisiä kysymyksiä, kuten ajan luonnetta; mielen luonnetta ja mielen ja
aineen dualismia; tahdonvapautta tai Jumalan olemassaoloa. Useita perinteisen
erityisen metafysiikan kysymyksiä tutkitaan nykyisin omilla tieteenaloilla –
esimerkkinä kosmologia eli tutkimus kaikkeuden kehityksestä ja rakenteesta,
josta on tullut osa fysiikkaa.
4. Ontologia: Ontologia (kreikan sanoista ὄν, ὄντος ’oleminen’ ja -λογία ’oppi’)
on olevaisen perimmäistä olemusta tutkiva filosofian osa. Ontologia luetaan
usein metafysiikan osa-alueeksi niin sanottuna yleisenä metafysiikkana.
Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä ja olevaisen perimmäistä
laatua, kuten sitä, mitä tyyppiä olevia asioita on olemassa ja minkälaisia
suhteita niiden välillä on. Tällaisena metafysiikan on perinteisesti sanottu
olevan tutkimusta olevasta itsenään, ei olevasta sellaisena kuin se ilmenee.
5. Kosmologia:(m.kreik. κοσμολογία - κόσμος, kosmos, 'kaikkeus' ja -λογία, -logia,
'oppi') on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede.
Kosmologia tutkii kaikkeutta kokonaisuutena ja liittyy näin vahvasti niin
tähtitieteeseen, kuin fysiikkaankin. Erityisesti nykyajan kosmologia
keskittyy kaikkeuden alkuperään liittyviin kysymyksiin.
Kosmologian kehitykseen vaikutti suuresti Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria.
Myös kvanttimekaniikka on keskeisessä asemassa. Yksi fysikaalisen kosmologian
keskeisistä nykyisistä teorioista on alkuräjähdysteoria.
6. Uskonnonfilosofia: Uskonnonfilosofia on uskontoa käsittelevä filosofian haara.
Uskonnonfilosofia keskittyy erityisesti uskonnollisiin totuusväittämiin.
Menetelmältään uskonnonfilosofia on ajatusten ja käsitteiden loogista
erittelyä ja arviointia. Uskonnonfilosofien tavoite on lähestyä aihettaan
filosofisen puolueettomasti, eikä asettua lähtökohtaisesti millekään tietylle
uskonnolliselle kannalle, vaikka uskonnollisia väittämiä voidaankin olettaa
todistelun olettamuksellisina alkuehtoina. Jumalauskoisissa uskonnoissa
keskeisimpiä uskonnonfilosofisia kysymyksiä ovat kysymykset Jumalan olemassaolosta,
luonnosta ja toiminnasta. Kristillisessä teologiassa uskonnonfilosofia on
systemaattisen teologian oppiaine. Uskonnonfilosofia liittyy tutkimuskohteeltaan
teologiaan siinä mielessä, että uskonnonfilosofia tutkii uskonnollisia väittämiä
yliluonnollisesta ja jumalasta. Suomessa uskonnonfilosofiaa harjoitetaankin sekä
filosofian laitoksilla että teologisissa tiedekunnissa.
7. Ontologinen Jumalatodistus: on todistus Jumalan olemassaolosta,
jonka kehitti ensimmäisenä Anselm Canterburylainen 1070-luvulla
kirjassa Proslogion. Anselm esitti käsityksen Jumalasta täydellisenä
olentona, jota täydellisempää ei voi ajatella: ”olento, jota
suurempaa ei voida kuvitella”. Anselm erotti kaksi asiaa: että
olio on olemassa vain mielessä, ja että olio on olemassa myös
todellisuudessa. Jos täydellisin kuviteltavissa oleva olio olisi
ainoastaan kuvittelijan mielessä, syntyisi Anselmin mukaan
ristiriita: on kuviteltavissa vielä täydellisempi olio, joka on olemassa myös
kuvittelijasta riippumattomassa todellisuudessa. Tämän vuoksi täydellisimmän
kuviteltavissa olevan olion täytyy olla todellisuudessa olemassa.
Todistuksen ensimmäisen muodon lisäksi Anselm esitti sen myös toisessa muodossa.
Hän esitti, että on olemassa olio, jota on mahdoton kuvitella olemattomaksi.
Koska Jumala on olio, joka on täydellinen, Jumala ei Anselmin mukaan ole ajan
rajoittama. Jumala ei ole koskaan alkanut olla olemassa eikä koskaan lakkaa
olemasta olemassa. Täten on mahdotonta, että Jumalaa ei olisi olemassa.
Anselm väitti, että hänen todistuksensa koskee ainoastaan ajatusta Jumalasta
eikä mistään muusta oliosta. Hän tarkoittaa täydellisintä kuviteltavissa
olevaa oliota, joka on niin täydellinen, että sitä ei edes voi kuvitella
olemattomaksi. Todistus rajoittuu pelkästään väittämään, että jonkinlainen
Jumala on olemassa, ts. ateismi on väärässä. Tästä ei voi vielä ratkaista,
minkä uskonnon, esimerkiksi kristinuskon, islamin tai jonkin muun teistisen
maailmankuvan käsitys Jumalasta on lähempänä oikeaa kuin toisen.
Ontologisella todistuksella tai sen eri muunnelmilla on ollut huomattava merkitys
useiden myöhempienkin filosofien kuten Descartesin ja Leibnizin ajatusrakennelmissa.
8. Epistemologia: Tietoteoria (myös tieto-oppi, epistemologia, gnoseologia) on
filosofian osa, jossa tutkitaan käsitteellisin, filosofisin menetelmin tietoa,
tiedon mahdollisuutta, luonnetta, alkuperää ja rajoja sekä käsitysten tai
teorioiden oikeutusta yleensä. Tieteenfilosofia luetaan joskus tietoteorian
osaksi. Tietoteoriaan liittyviä suuntauksia ovat muun muassa rationalismi,
empirismi, skeptisismi, pragmatismi ja agnostismi.
9. Logiikka: Logiikka (kreikan sanasta λογική [logikē], johdettu sanasta
λόγος [logos], ”sana”, ”järjestys”, ”järki”) on tieteenala, joka tutkii päättelyn
ja ajattelun muotoja, erityisesti deduktiivista päättelyä. Päättely on
deduktiivista, jos se säilyttää totuuden siten, että oletusten ollessa tosia
johtopäätös ei voi olla epätosi. Logiikka on perinteisesti nähty filosofian
osana, mutta 1900-luvulla osa logiikan saralla tehtävästä tutkimuksesta eriytyi
matematiikan osaksi. Logiikan tutkimus on myös muodostunut osaksi
tietojenkäsittelytiedettä. Usein sanalla ’logiikka’ viitataan täsmälliseen
symboliseen tekniikkaan tai menetelmään, jolla voidaan tutkia argumentin
deduktiivista pätevyyttä tai deduktiivisesti pätevien argumenttien muotoja,
joko yleisesti tai tarkoittaen tiettyä logiikan järjestelmää. Filosofinen
logiikka pyrkii mallintamaan filosofisesti relevantteja ilmiöitä logiikan
keinoin. Esimerkiksi kielifilosofiassa voidaan kielen loogisen analyysin
avulla pyrkiä ratkaisemaan kielellis-filosofisia ongelmia. Logiikan voidaan
nähdä liittyvän myös läheisesti ontologiaan. Logiikan avulla voidaan tutkia
erilaisten formaalien ontologioiden seurauksia.
10. Substanssi: Substanssi eli perusaines on filosofiassa perinteisen
ontologian käsite, jolla tarkoitetaan pysyvää itsenäistä oliota. Substanssi
on olio, joka voi olla olemassa itsenäisesti, muista olioista riippumatta.
Substanssiteoria (joskus substraattiteoria) on ontologinen teoria olioiden
luonteesta. Sen mukaan substanssi on erillinen sen ominaisuuksista. Substanssi
on usein määritelty sellaiseksi olion keskeiseksi ominaisuudeksi,
jonka hävitessä myös kokonaisuus häviäisi. Tällöin substanssin esimerkkinä
voidaan ajatella poikamiestä. Poikamiehen substanssi on naimattomuus,
sillä naimisissa oleva poikamies ei olisi poikamies. Substanssin vastakohtana
pidetään aksidenssia, joka vaatii jonkun substanssin ollakseen olemassa,
ja joka voi muuttua ilman, että substanssi katoaa. Esimerkiksi punaisuuden
olemassaolo vaatii kappaleen, jossa punaisuus on; toisaalta poikamiehelle
poikamieheyden kannalta on yhdentekevää, onko hän punatukkainen vai ei.
Arkikielessä ja luonnontieteissä substanssilla tarkoitetaan usein ainesta.
Substanssi on usein, kuten Aristoteleella ja erityisesti John Lockella,
yhdistynyt substraatin (hypokeimenon) käsitteen kanssa.
Näitä merkityksiä ei kuitenkaan tule sekoittaa substanssiin
entiteettien luokan merkityksessä.
11. Monismi: Monismi eli ykseysajattelu on käsitys, jonka mukaan vain
yhdenlaatuista ”ainesta”, ”todellisuutta” tai muuta vastaavaa on olemassa.
Monismin mukaan asioita ei ole kuin yksi.
Metodinen eli metodologinen monismi on käsitys, jonka mukaan on vain
yksi kaikille tieteille yhteinen tieteellinen menetelmä,
eikä esimerkiksi ihmistieteillä ole omaa luonnontieteistä poikkeavaa
menetelmää. Metodologinen monismi liittyy läheisesti positivismiin,
ja esimerkiksi mielenfilosofiassa se on esiintynyt behaviorismina,
jonka mukaan puhe kaikesta mentaalisesta on mahdollista
kääntää fysikalismiin. Eettiseksi monismiksi on kutsuttu näkemystä,
jonka mukaan jotkin arvot tai säännöt ovat aina ensisijaisia.
Monismi oikeustieteellisenä terminä tarkoittaa ajattelutapaa,
jonka mukaan kansallinen ja kansainvälinen oikeusjärjestys ovat yhtä.
12. Pluralismi: Pluralismi tarkoittaa näkemystä, joka korostaa
moniarvoisuutta yksiarvoisuuden sijaan. Sosiaalitieteissä sillä
tarkoitetaan kehyksiä, joiden sisällä ihmisten joukko toimii keskenään
kunnioittaen moniarvoisia periaatteita ja tekee yhteistyötä ilman
konfliktia tai assimilaatiota.
Filosofiassa pluralismi on ontologinen näkemys, jonka mukaan
maailmassa on monia tai monenlaisia substansseja. Autoritaarisissa
tai oligarkisissa yhteiskunnissa valta ja päätöksenteko on keskitetty
tietylle eliitille. Pluralistisessa yhteisössä vallankäyttäjät
vaihtelevat ja päätöksenteko on hajautuneempi. Yleensä tavoitteena
on, että jäsenet tuntevat suurempaa omistautuneisuutta ja osallistuvat
enemmän päätöksentekoon. Oli kyse sitten yrityksestä, poliittisesta
järjestöstä tai taloudesta tämä omistautuneisuus ja moniarvoisuus
saattaa olla isokin etu (ks. esimerkiksi pax romana).
13. Materialismi: Materialismi aineellinen todellisuuskäsitys,
on ontologinen käsitys, jonka mukaan todellisuus on aineellinen,
ja kaikki tosiasiat, mukaan lukien tietoisuutta ja mielentiloja koskevat,
voidaan selittää yksinomaan materiaalisista tosiasioista lähtien.
Materialismin mukaan kaikki olemassa oleva koostuu tai on palautettavissa
aineeseen, aineellisiin voimiin tai fysikaalisiin tapahtumiin.
Filosofian käsiteluokittelussa ontologinen materialismi on monistinen
ontologinen käsitys. Näin se eroaa dualistisista eli kaksijakoisista
ja pluralistisista eli monijakoisista ontologioista. Monismin sisällä
materialismi muodostaa jyrkän vastakohdan ontologiselle idealismille,
jonka mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan henkinen.
Nykyaikana materialismin käsite on lähellä naturalismin käsitettä,
koska fysiikassa aine käsitetään usein samaksi kuin luonnontieteellisten
menetelmien tutkimuskohde yleensä.
14.Idealismi: Idealismi (ontologinen idealismi) on ontologinen käsitys,
jonka mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan henkinen.
Henki voidaan ymmärtää tässä yhteydessä muun muassa mieleksi tai
sen sisällöiksi (esim. havainnot, ajattelu), kulttuuriksi,
käsitteiksi tai jumaluudeksi. Ontologista idealismia on kutsuttu myös
sieluttavaksi käsitykseksi todellisuudesta, jonka vastakohtana on
aineellinen käsitys todellisuudesta eli ontologinen materialismi.
Yleisimmin idealismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan todellisuus
on olemassa vain mielessä tai jollakin tavalla mielen rajoittamana.
Idealismi voi kuitenkin sallia perustavanlaatuisemman,
havainto- tai käsityskyvyn ulkopuolelle jäävän todellisuuden,
kuten Immanuel Kantin ”oleva sellaisenaan”, olemassaolon.
Idealismi on materialismin tavoin monistinen ontologinen käsitys.
Ne asettuvat yhdessä dualistisia eli kaksijakoisisia ja pluralistisia
eli monijakoisia käsityksiä vastaan.
15. Aksidenssi: Aristoteelisessä terminoogiassa aksidenssi on ominaisuus,
jonka ei ole yleensä katsottu voivan olla olemassa ilman jotakin substanssia,
jonka ominaisuus on kyseessä. Aksidenssi on siis erotettava olemuksesta
tai essentiasta, joka on pysyvä kun taas aksidenssit voivat olla
tilapäisiä ominaisuuksia. Myöhemmät filosofit, kuten Spinoza,
ovat käyttäneet myös nimityksiä moodi tai attribuutti.
Esimerkiksi raidallisuutta ei ole olemassa ilman sitä, joka on raidallinen,
mutta kissa on olemassa ilman raitojakin. Essentian ja aksidenssin ero
tulee hyvin esille myös René Descartesin (1596-1650) Mietiskelyissä
ensimmäisestä filosofiasta (1641) - toisen Mietiskelyn kuuluisassa
vaha-esimerkissä vahapala viedään lähelle tulta, jonka seurauksena sen
aksidentaaliset ominaisuudet kuten tuoksu, väri ja haju häviävät,
mutta sen olemus eli ulotteisuus säilyy.
16. Rationalismi: Rationalismi (lat. ratio, laskeminen, järki, harkinta)
eli järkeisajattelu tai järkeistieto on tietoteoreettinen näkemys, jonka
mukaan tiedon lähteenä on ensi sijassa järki eikä kokemus, dogmi tai usko.
Tunnetuimmilla filosofisen rationalismin edustajilla järjen antamasta
tiedosta voidaan loogisen deduktion avulla johtaa kokonainen filosofinen
järjestelmä. Rationalismin vastakkaisena kantana filosofiassa on
perinteisesti ollut empirismi. Monet tietoteoriat ovat jonkinlaisia
yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista.Nykyään rationalismi
liittyy lähinnä logiikan ja matematiikan filosofiaan. Logiikkaa ja
matematiikkaa ei voi tutkia luontoa havainnoimalla vaan pelkästään
järkeä käyttämällä.
17. Empirismi: Empirismi eli kokemusajattelu on tietoteoreettinen käsitys,
jonka mukaan tieto perustuu kokemukseen (m.kreik. ἐμπειρία, lat. Experientia).
Empirismin mukaan tieto perustuu aistihavaintoihin ja empiiriseen eli
kokemusperäiseen tutkimukseen.
Tietoa on mahdollista saada induktiivisella eli yleistävällä päättelyllä.
Kokemusajattelun mukaan tieto ei perustu pelkkiin järjen käsitteisiin,
intuitioon eli sisäiseen näkemykseen tai uskoon. Puhtaasti deduktiivisella
(eli laskujohtoisella) päättelyllä varsinaista kokemustietoa ei empirismin
mukaan ole mahdollista saavuttaa. Empirismin vastakkaisena kantana
filosofiassa on perinteisesti ollut rationalismi. Rationalismin mukaan
filosofiaa pitäisi harjoittaa sisäisen pohdinnan ja a priori deduktiivisen
järkeilyn kautta. Useimmat tietoteoriat ovat kuitenkin jonkinlaisia
yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista. Laatusanana empiirinen liitetään
yleisesti tieteeseen eli todellisuustutkimukseen. Tämä pätee sekä
luonnontieteeseen, että yhteiskuntatieteisiin, joissa se tarkoittaa
havaintoon tai kokeeseen pohjautuvaa kokemusta, joka on vahvistettavissa
tai kumottavissa. Empirismin katsotaan yleisesti olevan nykyaikaisen
tieteellisen menetelmän ytimessä.
18. Determinismi: Determinismi eli lainalaisuusoppi on filosofian näkökanta,
jonka mukaan kaikilla asioilla on syynsä. Tästä seuraa, että maailman
syy-seuraus -suhteet muodostavat ketjun, joka määrää kaikki tapahtumat.
Determinismin mukaan kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä
mikään voisi tapahtua toisin. Vastaavasti indeterministit sanovat,
että todellisuudessa on satunnaisuutta eivätkä kaikki tapahtumat seuraa
välttämättä edellisistä. Determinismiin voi liittyä myös ennaltamääräytyvyys:
joku tai jokin on määrännyt etukäteen kaikkien tapahtumien lopputuloksen,
eli tapahtumat kulkevat kohti jotain tiettyä päämäärää, kuten esimerkiksi
predestinaatio-opissa.
19. Indeterminismi: satunnaisuusoppi on filosofian näkökanta,
jonka mukaan ainakin jotkin tapahtumat ovat edeltä käsin määräytymättömiä.
Indeterminismissä mitkään edeltävät syyt eivät ehdottomasti määrää toimintaa,
vaan ainakin osa tapahtumista on sillä tavoin määräytymättömiä,
että ne olisivat voineet tai voisivat tapahtua toisinkin.
Satunnaisuusopissa ihmisellä on tahdonvapaus siinä mielessä,
että hän joutuessaan valitsemaan eri toimimismahdollisuuksien välillä,
itse suorittaa valinnan. Tämän mukaan tapahtuminen ei noudata mitään
poikkeuksetonta lakia eikä ole ehdotonta kausaliteettia.
Se on determinismin vastakohta. Indeterminismistä puhuttaessa erotellaan
usein ennustamattomuus ja satunnaisuus, jotka ovat eri asioita.
Esimerkiksi kaaosteoriassa tutusta vertauksessa perhosen siivenisku
Brasiliassa voi aiheuttaa myöhemmin myrskyn Teksasissa.
Idean keksijä havaitsi tämän kun teki sääennustuksia ja huomasi,
että esimerkiksi lukujen pieni pyöristys aiheutti sääsimulaatiossa
suuria muutoksia lopputuloksessa. Systeemin monimutkaisuuden takia on
käytännössä mahdotonta tehdä pitkän ajan luotettavia sääennustuksia.
Kuitenkin kaaosteorian malleissa järjestelmät ovat yleensä deterministisiä.
Indeterminismi ja satunnaisuus ovat kaaosteoriasta erilaisia siinä mielessä,
että ainakin osalle tapahtumista ei ole välttämätöntä syytä.
Satunnaisuusopin peruspuutteena on, että miksi jotkin tapahtumat voi
selittää etsimällä syitä ja syiden syitä kenties aina ensimmäiseen
liikkumattomaan saakka esim. alkuräjähdykseen tai Jumalaan, mutta joidenkin
luonnontapahtumien kohdalla täytyy vain pysähtyä.
20. Kausaalisuus: Kausaliteetti (lat. causalitas < causa 'syy')
on syy–seuraussuhde eli kahden tapahtuman suhde, jossa toinen aiheuttaa toisen.
Toinen tapahtuma on tällöin syy ja toinen seuraus.
Kausaliteetin käsitettä ovat tunnetut filosofit pohtineet paljon
Aristoteleesta lähtien. Aristoteles määrittää teoksessaan Metafysiikka
neljä syytä, joihin kaikki eri syyt voidaan luokitella: materiaalinen,
formaalinen, aikaansaava ja päämääräsyy. Näistä tieteellisessä keskustelussa
kiinnostavin on aikaansaava syy eli se syy, josta muutos saa alkunsa.
David Humen filosofian mukaan kausaatio on vain suhde havaittujen
tapahtumien välillä, mutta empiirisesti ei voida varmentaa, että toinen
tapahtuma (syy) aiheuttaisi toisen (seuraus). Sen sijaan voidaan tutkia,
seuraako havaittu tapahtuma (seuraus) säännöllisesti toista havaittua
tapahtumaa (syy). Humen analyysi tunnisti kolme kriteeriä sille,
onko kyseessä syy-seuraussuhde. Spatiaallinen/ajallinen jatkuvuus,
ajallinen järjestys ja yhteyden vakioisuus.selvennä Humen empiiristä
ajattelutapaa käytti lähtökohtanaan Patrick Suppes, joka käsitteli
todennäköisyysteoriaa kausaalisuudelleselvennä. Suppesin teorian mukaan
tapahtuma on toisen tapahtuman syy, jos ensimmäisen tapahtuman esiintymistä
seuraa hyvin todennäköisesti toisen tapahtuman esiintyminen,
eikä ole kolmatta tapahtumaa, joka selittää kahden ensimmäisen tapahtuman suhteen.
21.Teleologisuus: Teleologia (kreik. telos, ”lopputulos”; logos, ”oppi”)
eli tarkoitusperäisyys tai päämäärähakuisuus on
a) filosofinen oppi, jossa pohditaan tarkasteltavan kohteen
(esimerkiksi jonkin toiminnan) tavoitetta
b) oppi esimerkiksi kaikkeuden rakenteen ja järjestyksen tarkoitusperäisyydestä.
Teleologialla tarkoitetaan kuvaus- ja selitystapaa, jossa jonkin tapahtuman
tai prosessin olemassaoloa ja luonnetta selitetään viittaamalla
sen tulokseen, päämäärään. Teleologia on keskeistä Aristoteleen ajattelussa.
Albert Einsteinin suppeassa suhteellisuusteoriassa kausaliteetin invarianssi on eräs peruslähtökohdista. Sen mukaan kahden tapahtuman syy–seuraussuhde on sama kaikissa koordinaatistoissa.
22. Skeptikko: (muinaiskreikan sanasta skeptesthai ’tutkia’;
käytetään myös termejä skeptisismi, skeptisyys, skepsismi) on oppi,
jonka mukaan ihminen ei voi saavuttaa varmaa tietoa.
Skeptismiin kuuluu selitettyjen ilmiöiden teorioiden paikkansapitävyyden
kyseenalaistaminen ja epäily jotakin asiaa kohtaan. Skeptismi on oppi,
jonka mukaan varma tieto ei ole ihmiselle saavutettavissa aistien
rajallisuuden johdosta. Alun perin skeptismi oli Pyrrhonin perustama
hellenistisen filosofian koulukunta. Antiikin skeptikot pyrkivät osoittamaan
erilaiset tiedolliset väitteet epäpäteviksi. Tämä liitettiin elämänkäsitykseen,
jossa keskeistä oli mielenrauhan saavuttaminen tietämättömyyden
tunnustamisen kautta. Nykyään populaareissa julkaisuissa ja arkikeskustelussa
skeptismillä usein tarkoitetaan yliluonnollisia asioita koskevia
väittämiä kohtaan suunnattua epäilyä. Tieteellinen skeptikko
on henkilö, joka arvioi väitteen pätevyyden vasta tutustuttuaan
väitettä koskevaan todistusaineistoon. Skeptikko ei kysy ja kyseenalaista
vain huvin vuoksi, vaan siksi, että keskusteltava aihe on hänen
mielestään liian tärkeä perustuakseen heppoiseen todistusaineistoon.
Hän voi myös muuttaa käsityksiään uuden todistusaineiston pohjalta.
Skeptikkoa pidetään dogmaatikon vastakohtana. Suomessa toimiva
Skepsis ry edustaa lähinnä tieteellistä skeptismiä, joka on luonteeltaan
tieteellisiin teorioihin sitoutunutta.
23. Agnostikko: Agnostisismi tai agnostismi
(kreik. α- a-, ei + γνώσις gnōsis, tieto) on käsitys, jonka mukaan tiettyjen
olemassaoloa koskevien väitteiden – erityisesti Jumalan tai yliluonnollisen
olemassaoloa koskevien väitteiden – totuusarvoa ei tiedetä tai ei voida tietää.
Käsitteen loi Thomas Henry Huxley vuonna 1869. Sanaa käytetään myös
laajemmassa merkityksessä viittaamaan skeptismiin eli epäilyyn:
käsitykseen että ei ole mahdollista saada tietoa joistakin asioista.
Agnostismi ei tarkoita välttämättä uskonnottomuutta. Vaikka agnostikko
kieltää esimerkiksi kristillisen jumalan olemassaoloa koskevan tiedon
olemassaolon, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa
silti uskoa Jumalaan, esimerkiksi ”tunteellisin perustein”.
[a]gnostisismi on tieteen olemus, sekä muinaisen että modernin.
Se yksinkertaisesti tarkoittaa, ettei ihmisen tule sanoa tietävänsä
tai uskovansa, jos hänellä ei ole tietellistä perustaa tiedolleen tai uskolleen.
Näin agnostisismi asettaa sivuun ei vain suurimman osa populaaria teologiaa,
mutta myös suurimman osan antiteologiaa. Yleisesti heterodoksinen ”hölynpöly”
loukkaa minua enemmän kuin ortodoksinen, sillä heterodoksia on olevinaan järjen
ja tieteen ohjaamaa ja ortodoksia ei.
24. Ideaoppi: Ideaoppi on Platonin metafysiikan keskeisin teoria.
Sen mukaan ikuisena erillisessä ideamaailmassa olemassa olevat ideat,
eivät aistihavaintojen kautta meille tunnetut aineellisen maailman ilmiöt
ja muutokset, ovat todellisimpia kaikkein korkeimmassa ja perustavimmassa mielessä.
Ideat ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä.
Platon puhui ideoista muotoillessaan ratkaisunsa ongelmaan, joka myöhemmin
on tunnettu universaalien ongelmana. Ideaoppi on ollut tunnetuin platonisen
realismin mukainen lähestymistapa kyseiseen ongelmaan.
Platon katsoi, että ideat ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä,
eikä niitä voi havaita aisteilla. Aistittavissa olevan maailman ja kaikki
siinä olevat asiat Platon näki epätäydellisinä kopioina vain ymmärryksen kautta
tavoitettavissa olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot
eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja
eli universaaleja ideoita. Esimerkiksi Platonin tunnetussa luolavertauksessa
aistimaailman muodot näyttäytyvät ideoiden varjoina.
25.Dogmi:Dogmi (m.kreik. δογμα, dogma) eli opinkappale, oppilause tai
uskonkappale on jonkun uskonnon, kirkkokunnan tai uskonnollisen auktoriteetin
uskoa tai oppia koskeva - usein kodifioitu - väite. Filosofiassa dogmi
merkitsee todistamatta päteväksi katsottua lausetta. Dogma tarkoittaa uskon
tai opin järjestelmää, ja sisältää myös siihen kuuluvat kodifioimattomat väitteet.
Dogmeja voidaan löytää erityisesti kristinuskosta ja islamista.
Tällaisissa uskonnoissa dogmi on uskon ydinkohta, jonka katsotaan
olevan käytännössä pakollinen kaikille kyseisen uskonnon seuraajille.
Dogmin katsotaan perustuvan asioihin, joista on niin paljon näyttöä,
ettei niitä voida kiistää. Dogmin hylkäämisestä seuraa tällöin käytännössä
uskonnon omakohtainen hylkääminen tai henkilökohtaiseen epäilyksen
tilaan joutuminen. Dogmi voidaan näin erottaa teologisesta mielipiteestä,
jotka koskevat sellaisia asioita, joita ei tunneta yhtä hyvin.
Dogmin hylkääminen on harhaoppia eli heresiaa. Tämä voi johtaa
uskonnollisesta yhteisöstä pois sulkemiseen, vaikkakaan kaikki uskonnot
ja uskonnolliset yhteisöt eivät valvo dogmien noudattamista yhtä tarkasti.
Dogmatiikka tarkoittaa akateemista oppialaa, joka käsittelee dogmeja
ja dogmaa, etenkin kristinuskon opinkappaleita ja ajattelua. Dogmaatikko
tarkoittaa dogmatiikan tutkijaa.
Sanoja dogmaatikko ja dogmaattinen voidaan käyttää myös kuvaannollisesti,
usein pejoratiivisessa mielessä. Tällöin tarkoitetaan henkilöä tai asennetta,
jossa oppilauseisiin suhtaudutaan ehdottoman tosina. Ideaoppi on
kenties Platonin suurimpia perintöjä filosofialle. Platon käsitteli ideaoppia
ennen kaikkea dialogeissaan Valtio, Faidon, Faidros, Menon ja Parmenides,
mutta se nousee esille myös monissa muissa dialogeissa.
26. A priori tieto: Aprioriset propositiot ovat sellaisia, ettei niiden
totuusarvon määrittämiseen tarvita aistikokemuksia. Aposterioristen
propositioiden totuusarvon selvittäminen edellyttää aistikokemusta.
Aprioriset propositiot ovat usein analyyttisia, välttämättömiä totuuksia
ja tosia käsitteidensä määritelmien perusteella. Aposterioriset totuudet ovat
usein kontingentteja ja synteettisiä väittämiä.
Apriorisia, analyyttisiä väittämiä:
”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia.”
”Kaikki poikamiehet ovat miehiä.”
”2 + 2 = 4.” (Kantin mukaan synteettinen kts. alla)
Aposteriorisia, synteettisiä väittämiä:
”Kaikki poikamiehet ovat harmaatukkaisia.”
”Matti on punatukkainen.”
”Mikä tahansa riittävän kevyellä vauhdilla ilmaan heitetty kappale
palaa takaisin maan pinnalle.”
28. Todennäköisyys: Todennäköisyyden yksikäsitteisestä määritelmästä
on ollut vaikeaa päästä yksimielisyyteen. Koska todennäköisyys on ihmisen
luoma omakohtainen käsite, ei sille löydy luonnontietellistä tai
filosofista perustetta. Todennäköisyyden tulisi kuitenkin vastata
arjen kokemusta tapahtuman yleisyydestä. Ensimmäinen käytetty eksakti
määritelmä on klassinen todennäköisyyden määritelmä, jolla voitiin arvioida
uhkapelien todennäköisyyksiä riittävän hyvin. Määritelmä oli kuitenkin
liian yksinkertainen arjen muiden tapahtumien kuvaamiseen, sillä se oletti
alkeistapauksien todennäköisyyksien olevan yhtä suuret.
Puutetta korjaamaan esitettiin tilastollinen todennäköisyystulkinta,
joka oli käyttökelpoisempi tilastollisten tapahtumien todennäköisyyden
määrittämisessä. Se myös salli alkeistapauksille erisuuruiset todennäköisyydet
ja oli siten klassisen määritelmän laajennus. Tämän rinnalla esitettiin myös
toinen todennäköisyyden määritelmä. Subjektiivisessa eli bayesiläisessä
todennäköisyyden määrittelyssä voidaan todennäköisyyden ajatella
kuvaavan tiedon epävarmuutta.
29. Pragmatismi: Pragmatistin mielestä kaikki hyödyllinen tai
toimiva ei kuitenkaan ole välittömästi totta, vaan pikemminkin totuus
määräytyy sen mukaan, mikä pitkällä aikavälillä tuottaa ihmiskunnalle
eniten hyötyä. Käytännössä pragmatistien mielestä teoriat tulisi
aina yhdistää todentamiseen, toisin sanoen teorioiden pohjalta pitäisi
aina voida tehdä ennustuksia ja koetella niitä. Täten ihmisten erilaisten
tarpeiden tulisi lopulta määrittää inhimillisen tutkimuksen kohteet.
Filosofi Sami Pihlströmin mukaan pragmatistit korostavat toiminnallista
ja arvosidonnaista kuvaa ihmisestä todellisuuteen monenlaisten
käytäntöjen kautta kiinnittyvänä olentona, joka älyllisen
ongelmanratkaisutoimintansa avulla pyrkii toteuttamaan erilaisia inhimillisiä
pyrkimyksiään ja siten selviytymään ongelmallisista tilanteistaan.
Filosofiset käsitteet ja ongelmat nähdään pragmatismissa kiinteästi
käytäntöön kietoutuvina, ”käytäntöpitoisina”. Ihmiset toimivat monenlaisten
käytännöllisten näkökohtien ja tavoitteiden ohjaamina, ja nämä tavoitteet
säätelevät sitä, millaisina todellisuus ihmisille hahmottuu. Pragmatistin
voidaan sanoa kyseenalaistavan ”periaatteen” (tai ”teorian”) ja
”käytännön” välisen rajan.
30. Totuuden korrespondenssiteoria: on filosofinen totuusteoria.
Vastaavuusteorian mukaan jokin väite on tosi, jos sitä vastaava tosiasia
on olemassa, toisin sanoen jos kyseinen väite vastaa asioiden
todellista tilaa. Ensimmäisenä korrespondenssiteorian muotoili
Aristoteles, jonka mukaan "väite on tosi, kun se vastaa todellisuutta".
Väite on kielellinen esitys, jolla on semantiikka, eikä todellisuudella
ole semantiikkaa. Näin ollen korrespondenssi on kielen ja todellisuuden
välinen semanttinen suhde, jossa mallia pidetään totena, jos lauseen
ja todellisuuden välillä on yhteensopivuus.
Esimerkiksi: Väite "tuo omena on punainen" on tosi silloin,
kun kyseisen omenan punaisuus on fysikaalisen todellisuuden tosiasia.
Väite "Musti on koira" on tosi, jos se mitä käsitämme "Mustiksi"
on myös sellainen mitä käsitämme "koiraksi", jos näin ei ole,
on lause epätosi.
Totuuden vastaavuusteorioilla on usein läheinen yhteys
filosofiseen semantiikkaan eli merkitysoppiin. Vastaavuusteoreetikko
voi esittää, että väitelauseen merkityksen (sen, minkä ymmärtäminen
muodostaa kyseisen väitelauseen ymmärtämisen) voi antaa sen totuusehdoilla,
eli tässä tapauksessa näyttämällä, minkä tosiasian on vallittava ,
jotta väite olisi tosi. Tämän mukaisesti voisimme sanoa, että henkilö S
ymmärtää väitteen "tuo omena on punainen", jos hän tietää,
mikä (tai millainen) tosiasia omenan punaisuus on (jos se on tosiasia).
Kysymys väitelauseen suhteesta todellisuuteen on täten aina tulkinnallinen.
Emme voi "vain lukea" mitä jossain asiassa kirjoitetaan,
vaan jotta ymmärtäisimme mitä sanomalehti tai kokoamisohje tai Raamattu
sisältää, tarvitsemme aina jonkinlaista tulkintaa. Korrespondenssin
kannalta asiat voivat olla tosia tai epätosia vain lauseilla ja väittämillä,
joilla on jonkinlainen semanttinen sisältö: vain sellaiset väitteet ja
mallit ovat mielekkäitä joiden "sisäisestä luonteesta" voidaan esittää
kuvaus, joka voidaan koetella empiirisellä koejärjestelyllä.
Kun malli esitetään muodossa, jossa tutkijat voivat sen ymmärtää samalla
tavalla, ja tehdä kuvauksen pohjalta saman empiirisen todentamisen,
varmistuu korrespondenssi ja syntyy tieteen intersubjektiivisuus.
Yleensä totuuden vastaavuusteorian kannattajat selittävät tosiasiat ihmismielestä
riippumattomiksi. On käyty myös keskustelua siitä,
voisiko vastaavuusteoreetikko väittää päinvastoin, ja sanoa tosiasioiden
olevan riippuvaisia nimenomaan ihmismielestä. Joka tapauksessa vastaavuusteorioille
on tyypillistä niiden ontologinen sitoumus tosiasioihin tai,
yleisemmin, totuudentekijöihin. Läheisesti korrepondenssiteorioihin liittyy
myös kielen kuvateoria. Vastaavuusteoriat antavat monien tieteellisen
realismin kannattajien mukaan hyväksyttävän totuuden määritelmän.
Vastaavuusteoria vetoaa usein ajattelijoihin, joiden mielestä inhimillinen
tiedonkeruu on todellisuuden tutkimista: tarjoavathan vastaavuusteorian
olettamat tosiasiat juuri sellaisen olioluokan, jonka edellä mainittu
puhetapa vaatii tuekseen.