YHTEISKUNTAFILOSOFIA

Yhteiskuntafilosofia tutkii yhteiskuntaa niin kuin yhteiskuntatieteetkin, mutta sen tutkimusmenetelmänä luonnollisesti poikkeaa näissä tieteissä käytetyistä menetelmistä. Yhteiskuntafilosofian tärkeä osa-alue on poliittinen filosofia, jonka kysymykset ovat selvemmin rajattavissa. Poliittinen filosofia (kr. polis ”kaupunkivaltio”) tutkii valtion ja poliittisen toiminnan luonnetta ja yrittää vastata muiden muassa seuraaviin kysymyksiin: Mikä on valtion päämäärä? Onko valtiovalta oikeutettu. Voiko valtio olla laillinen tai laiton? Mitä velvollisuuksia kansalaisilla on valtiossa? Onko valtio vapauden edistäjä vai vapauden riistäjä? Yhteiskuntafilosofiassa pohditaan, samoin kuin etiikassa, toisaalta käsitteellisiä ongelmia ja toisaalta normatiivisia kysymyksiä. Yhteiskuntafilosofia pyrkii erittelemään ja selventämään yhteis- kuntateorioissa käytettyjä käsitteitä, joita ovat esimerkiksi seuraavat: Millaisia vapautta rajoittavia periaatteita pitäisi muotoilla? Mitkä ovat ihmisoikeudet? Mitkä olisivat taloudellisen oikeudenmukaisuuden periaatteet? Mitä päämääriä on poliittisella toiminnalla? Millainen on yksilön ja yhteiskunnan suhde, ja millainen sen pitäisi olla? Millainen on ihanneyhteiskunta? Yhteiskuntafilosofia ja etiikka ovat lähellä toisiaan. Ne eroavat lähinnä siinä, että etiikka käsittelee lähinnä normeja ja arvoja yksilön elämän kannalta, kun taas yhteiskuntafilosofia käsittelee niitä normeja ja arvoja, jotka koskevat yhteiskuntaelämää. Platonin valtioteoria Platon esittää poliittisen filosofiansa Valtio-nimisessä teoksessaan. Platonin aikana Kreikassa oli monia keskenään riiteleviä kaupunkivaltioita, joissa oli myös sisäisiä kiistoja. Tästä tilanteesta oli Platonin mielestä päästävä eroon. Oman aikansa kaupunkivaltioista Platon ihaili Spartaa ja kritikoi Ateenaa. Platon oletti, että yhteiskunta muistuttaa ihmistä: se kasvaa, rappeutuu, kukoistaa ja sairastuu. Jokaisessa ihmisessä on kolme osatekijää: järki, jonka hyveenä on viisaus, tahto, jonka hyveenä on rohkeus, ja halut, joiden hyveenä on kohtuullisuus. Platonin ihannevaltiolla on tätä jakoa vastaava luokkarakenne: hallitsijaluokka laatii lait, sotilaiden luokka valvoo lakien noudattamista, ja elinkeinonharjoittajin luokka pitää yllä yhteiskunnan toimintoja. Platon esittää, että johtajat pitää valikoida ansioiden mukaan. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti kaikilla lapsilla on sama kasvatus. Sen jälkeen erotetaan joukosta elinkeinonharjoittajat, myöhemmin erotetaan sotilaat, ja älykkäimmät jäävät hallitsijoiksi. Platonin ihannevaltiossa jokainen saa tällä tavoin ansioidensa mukaisen aseman ja jokainen edistää valtiota kykyjensä mukaan. Platonin valtion tehtävänä on edistää yhteistä hyvää ja toimia ihmisiä varten. Kuitenkaan siinä eivät ihmiset itse toimi, vaan valta on kokonaan sillä luokalla, jolla on todettu olevan hallitsemiseen tarvittavat kyvyt. Aristoteleen poliittinen filosofia Aristoteleen yhteiskuntafilosofia sisältyy hänen Politiikka-teokseensa, jonka tutkimuskohteena on kreikkalainen kaupunkivaltio (polis). Aristoteleen mukaan ihminen on luonnostaan sosiaalinen olento, yhteiskuntaan kuulumatonta ihmistä ei voi lainakaan olla olemassa. Sosiaalisen elämän yksinkertaisin muoto on perhe. Seuraava. aste on kyläkunta, jonka muodostaa ryhmä lähekkäin. asuvia perheitä. Polis eli valtio on Aristoteleen mukaan inhimillisen yhteiselämän korkein muoto. Se on yksi kokonaisuus, mutta se koostuu erilaisista yksilöistä. Valtion tehtävänä on tarjota ihmisille mahdollisuus elää hyvää elämää ja kehittää henkistä kulttuuria. Aristoteles tutkii yhteiskuntaa samalla tavoin kuin luontoa. Hän yrittää luokitella valtiomuodot käyttäen kahta eri luokitteluperustetta: toisaalta hän tarkastelee sitä, kenellä valta on valtiossa, ja toisaalta hän erottaa toisistaan hyvät ja huonot valtiot. Valta voi olla jollakin yksityisellä henkilöllä, hallitsevalla vähemmistöllä tai vapaiden kansalaisten enemmistöllä. Tämän perusteella voidaan erottaa toisistaan yksinvalta, harvainvalta ja monien valta. Valtio on Aristoteleen mukaan: hyvä, jos vallankäyttö palvelee yleistä hyvää, ja huono, jos hallitsevat huolehtivat omista eduistaan muiden vahingoksi. Näiden luokitteluperusteiden avulla Aristoteles erottaa toisistaan hyvät valtiomuodot, monarkian, aristokratian ja politian, ja huonot valtiomuodot, tyrannian, oligarkian ja demokratian. Aristotelen mukaan paras valtiomuoto on se, jossa jokainen voi toimia parhaalla mahdollisella tavalla ja elää onnellisesti. Hyvän valtion ominaisuutena on omavaraisuus, mikä tarkoittaa sitä, että valtio pystyy tyydyttämään kansalaisten henkiset tarpeet. Kyetäkseen tähän valtion on oltava riittävän suuri. Toisaalta se ei saa kuitenkaan olla liian suuri, jottei yhteenkuuluvuudentunne häviäisi ja. hallinto lakkaisi toimimasta. Aristoteleen tarkoittama valtionhallinto on meidän näkökulmastamme lähinnä kunnallishallintoa. Aristoteleella on toinenkin ”kultaisen keskitien” periaate, ja se koskee valtion sosiaalista ja poliittista rakennetta. Aristoteleen ihannevaltiossa noudatetaan suhteellisen tasa-arvon periaatetta. Aristoteleen mukaan on otettava huomioon se, että ihmiset ovat moraalisilta ja älyllisiltä ominaisuuksiltaan erilaisia ja että on oikeudenmukaista kohdella kutakin ihmistä hänen ansioidensa mukaan. Aristoteleen valtion pääluokat ovat hallitseva luokka, jonka jäsenet ovat nuorina sotilaita, sitten hallitsijoita ja vanhoina pappeja, ja hallittujen luokka, joita ovat maanviljelijät, kauppiaat ja orjat. Aristoteleen mukaan hallitsevan luokan ja hallittujen luokan ero kuuluu asioiden luonnolliseen järjestykseen. Hän pitää myös herrojen ja orjien välistä erottelua luonnollisena. Orjan on oikein ja luonnollista olla tottelevainen ja isännän on oltava auktoriteetti, joka ei saa kuitenkaan käyttää asemaansa väärin. Rousseau Yhteiskuntafilosofia Rousseau esittää yhteiskuntafilosofisia näkemyksiään teoksessaan. Social Contract: Rousseaun mukaan ihmiset ovat alkuaan luonnontilassa täydellisen vapaita, mutta tila ei ole kuitenkaan: täysin ihanteellinen, sillä peltoviljelyn mukanaan tuoma yksityinen omistusoikeus aiheuttaa sen, että toiset kahmivat itselleen maaomaisuutta toisten jäädessä kokonaan ilman. Yhteiskuntasopimuksen tehtävänä on estää ihmiskunta tuhoutumasta sotiin ja kurjuuteen. Ihmiset muodostavat vapaasti ja yksimielisesti valtion, joka on jo luonteeltaan sellainen että se kohtelee kaikkia yhtäläisesti. Kukin yksilö luovuttaa kaikki oikeutensa yhteisölle ja suostuu tottelemaan yhteisön säädöksiä, Yhteiskunta palauttaa ihmisten tasa-arvon, joka häviäisi luonnontilassa. Rousseaun mukaan valtio ilmentää kansalaisten yhteistä tahtoa, joka edustaa paremmin ihmisten tahtoa kuin yksityistahto, sillä ihminen ei aina itse näkisi omaa etuaan. Valtiossa nimenomaan lainsäätäjän tehtävänä on toimia. yhteiseksi eduksi ja ilmaista yhteisön yhteinen tahto lainsäädännön kautta. Rousseaun mukaan valtion päämäärä on yhteisen tahdon toteuttaminen ja valtio on laillinen, mikäli se edustaa yhteistä tahtoa eivätkä siinä yksittäiset ryhmät tai yhteiskuntaluokat pelkästään toteuta omia etujaan. Yksilöillä on velvollisuus noudattaa lakia, ja yhteistahdon noudattaminen juuri on Rousseaun mielestä aitoa vapautta. Rousseaun ajatukset vaikuttivat osaltaan Ranskan suuren vallan kumouksen puhkeamiseen. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria Amerikkalainen filosofi John Rawls on kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria (1971) esittänyt näkemyksensä siitä, millainen on oikeudenmukainen yhteiskunta. Hänen ajattelunsa oli jatkoa vanhoille teorioille yhteiskuntasopimuksesta, jonka ovat esittäneet Thomas Hobbes (1588-1697) ja Jean Jaogues Rousseau (1712-1778). John Rawls voidaan nähdä myös utilitarismin periaatteiden jatkajana. Hänen teoksensa syntyi tyytymättömyydestä utilitaristiseen ajattelutapaan, jonka mukaan yksilöiden on sulauduttava ja sopeuduttava yhteisön hyötyyn. Rawls lähti ajattelussaan ihmisyhteisön alkutilanteesta, kuten olivat tehneet hänen edeltäjänsäkin. Rawls selventää teoriaansa ajatusleikillä alkuasetelmasta. Kuviteltu alkuasetelma on kaikkien yhteiskunnan jäsenten kokous, jossa yhdessä sovitaan reilun pelin periaatteista. Alkutilanteessa Valittavat pelisäännöt ovat niitä periaatteita, joita yhteiskunnassa pidetään sitten oikeudenmukaisuuden periaatteina. Sopijat sitoutuvat myös noudattamaan sovittuja periaatteita käytännössä. Rawisin mukaan saapuessaan kokouspaikalle sopijat astuvat tietämättömyyden verhon taakse. Tällöin sopijoiden tulee unohtaa sellaiset etutekijät, jotka saattaisivat vaikuttaa sopimuksen lopputulokseen. Alkuasetelma on siis eräänlainen roolileikki, jossa roolit jaetaan vasta myöhemmin. Tietämättömyyden verho takaa sen, että neuvottelussa ei tehdä ”kassakaappisopimuksia”. Nimittäin sopimuksen synnyttyä ja kokouksen päätyttyä kuka tahansa voi osoittautua kaikkein huonoimmassa asemassa olevaksi. Näin ollen järkevä neuvottelija pyrkii sellaiseen yhteiskuntasopimukseen, joka takaa kaikkein huonoimmassakin asemassa olevalle mahdollisimman hyvät olot. Näin itsekkyys pannaan palvelemaan rationaalisuutta eikä päinvastoin. On mahdollista ajatella, että Rawlsin tietämättömyyden verho on oikeastaan eräs versio Immanuel Kantin kategorisesta imperatiivista: sääntöjen tulee sopia kenelle hyvänsä, koska sopijakin saattaa osoittautua keneksi tahansa. Rawisin mukaan neuvottelu johtaa reiluun yhteiskuntasopimukseen, koska se rakentuu kahteen perusperiaatteeseen. Ensimmäisen ja tärkeimmän periaatteen mukaan kaikille kuuluu yhtäläinen ja mahdollisimman laaja vapaus. Sitä rajoittaa ainoastaan se, että yksilön vapautta saa rajoittaa ainoastaan toisen yksilön vapaus. Toisen periaatteen mukaan yksilöt voivat olla ”reilussa yhteiskunnassa” erilaisia yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta asemaltaan, mutta sosiaaliset ja taloudelliset eriarvoisuudet on jaettava aina niin, että ne tuottavat huonoimmassa asemassa olevalle suurimman mahdollisen hyödyn. Vain sellaiset taloudelliset erot ovat oikeudenmukaisia, jotka maksimoivat senkansalaisen aseman, joka loppujen lopuksi jää huonoimpaan asemaan. Oikeudenmukaisin yhteiskunta ei välttämättä ole se, jossa hyväosaiset kansalaiset ovat kaikkein hyväosaisimpia. Se ole myöskään sellainen, jossa kaikkien yhteenlaskettu hyvinvointi on suurin. Oikeudenmukaisin yhteiskunta on se, jonka huono-osaisimpien kansalaisten asiat ovat paremmalla tolalla kuin muiden kuin muiden huono-osaisten maiden kansalaisilla.