Solun käsitteen esitti ensimmäisen kerran englantilainen fyysikko
Robert Hooke vuonna 1665. Hän leikkasi terävällä kynänteroitusveitsellä
korkkitammen korkista ohuita lastuja ja tarkasteli niitä noin 30 kertaa
suurentavalla mikroskoopilla. Hän löysi korkista riveittäin pieniä
reikiä, joita hän kutsui soluiksi (cell = kammio, lokero).
Samalla vuosisadalla hollantilainen luonnontieteitä harrastanut
Antoni van Leeuwenhoek rakensi mikroskooppeja ja hioi niihin kaikki
linssit itse. Hän julkaisi vuonna 1683 tutkimuksensa sekä omia
piirustuksiaan pienistä eliöistä, joita hän oli nähnyt rakentamallaan
mikroskoopilla. Hän oli tutkinut hampaiden välistä keräämäänsä plakkia.
Tämä oli ensimmäinen kuvaus bakteereista ja niiden liikkeistä.
Lisäksi Leeuwenhoek tutki mm. ihoa, sylkeä, virtsaa, siittiöitä,
punasoluja, alkueläimiä ja hiivasoluja. Vaikka Leeuwenhoek kuvasi
monenlaisia mikroskooppisia kohteita, niiden tutkiminen ei ollut
vielä kovin tieteellistä.
1800-luvulla saavutettiin solubiologiassa tärkeitä uusia edistysaskeleita.
Silloin skotlantilainen kasvitieteilijä Robert Brown julkaisi
tutkimuksensa, jossa hän kertoi löytäneensä kaikista tutkimistaan
soluista kappaleen, jonka hän nimesi tumaksi.
Hän ei kuitenkaan esittänyt arvailuja sen merkityksestä solulle.
Samalla vuosisadalla Matthias Schleiden havaitsi, että kasvit koostuvat
soluista ja että tumalla on merkitystä niiden lisääntymisessä.
Theodor Schwann puolestaan osoitti myös eläinten koostuvan soluista,
ja Hugo Mohl kuvasi solun jakautumisen. Edellä mainittujen havaintojen
pohjalta Schwann muotoili soluteorian: ”Kaikki eliöt ja niiden osat
muodostuvat soluista, jotka toisaalta ovat pienimmät elävät perusyksiköt”.
Rudolf Virchow täydensi Schwannin soluteoriaa toteamalla, että kaikki
solut muodostuvat olemassa olevista soluista eli syntyvät
jakautumalla toisista soluista.
1800-luvulla kehittyivät mikroskooppien ohella myös tutkittavien
näytteiden valmistus- ja värjäysmenetelmät. Vuosisadan lopulla
pystyttiin jo tarkastelemaan kromosomien käyttäytymistä tuman
jakautumisen aikana sekä löydettiin uusia soluelimiä.
Vaikka valomikroskoopit ovatkin kehittyneet huomattavasti,
ovat niiden suurennus- ja erotuskyky rajallisia. Valomikroskoopin
toiminta perustuu siihen, että valonsäteet kulkevat tutkittavan
näytteen läpi. Siksi näytteen on oltava niin ohut, että valo voi
läpäistä sen. Valomikroskoopilla voidaan tarkastella kohteita,
jotka ovat kooltaan suurempia kuin näkyvän valon aallonpituus
(400-700 nm). Suurimmillaan valomikroskoopilla saatava suurennos
voi olla 1500-kertainen.
Yksittäisiä solunosia pystyttiin näkemään vasta, kun 1930-luvulla
rakennettiin ensimmäinen elektronimikroskooppi. Samalla kun solujen
yhä pienemmät rakenneosat ovat mikroskooppien kehittymisen myötä
selvinneet, on myös tutkittu solujen kemiallisia ominaisuuksia ja
selvitetty solujen toimintaa yhä tarkemmin. Tietomme solusta on
täydentynyt koko ajan, mutta vieläkään siitä ei tiedetä kaikkea,
eikä ehkä koskaan tulla tietämäänkään.
Samoin kuin tutkijat löytävät sademetsistä uusia eliölajeja,
myös solutukijat löytävät soluista yhä edelleen uusia asioita.